Indoeurooppalaiset kielet

Wikipedia

Indoeurooppalaiset kielet muodostavat eniten tutkitun ja puhujamäärältään suurimman kielikunnan. Se sisältää suurimman osan eurooppalaisista kielistä ja aasialaisia kieliä Intiaan ja Nepaliin saakka. Indoeurooppalaisia kieliä puhuu lähes 3 miljardia ihmistä.^[1] Nykyisten indoeurooppalaisten kielten oletetaan kehittyneen indoeurooppalaisesta kantakielestä.

Sisällysluettelo

1 Indoeurooppalaisten alkuperä
2 Kielikunnan tutkimus
3 Eräiden indoeurooppalaisten kielten luokittelu
- 3.1 Kentum ja satem
4 Katso myös
5 Lähteet

[muokkaa] Indoeurooppalaisten alkuperä

Pääartikkeli Indoeurooppalaisten alkuperä, katso myös protoindoeurooppalaiset

Marija Gimbutasin ns. kurgaaniteorian mukaan indoeurooppalaisten alkukoti sijoittuu Mustanmeren pohjois- ja itäpuolelle Ukrainan ja Etelä-Venäjän aroille ja ajoittuu vuosituhannelle 4000 eaa. Gimbutasin mallin mukaan indoeurooppalaiset olisivat saapuneet Kaakkois-Eurooppaan kolmena asutusaaltona vuosien 4400 eaa. ja 2800 eaa. välissä. Sen sijaan Colin Renfrew on väittänyt, että indoeurooppalaista kantakieltä puhuttiin alkujaan Vähässä-Aasiassa (nyk. Turkissa), josta se olisi levinnyt Eurooppaan jo yli 2000 vuotta aikaisemmin sitä mukaa kuin maanviljelyskin levisi yhä lännemmäksi.^[2]. Muitakin teorioita on esitetty, eikä mikään teoria ole saanut varauksetonta kannatusta.

Eurooppaan on levinnyt useampia indoeurooppalaisten kielten aaltoja. Sen lisäksi, että ne syrjäyttivät muiden kielikuntien kieliä, ne syrjäyttivät myös aiemmin puhuttuja indoeurooppalaisia kieliä.

[muokkaa] Kielikunnan tutkimus

Euroopassa tunnettiin jo keskiajalla toisilleen läheisten kielten sukulaisuus, niin että latinasta polveutuneet romaaniset kielet, ja toisaalta vastaavasti Pohjois-Euroopan germaaniset kielet, olivat sukua keskenään. Kuitenkaan näiden kieliryhmien välillä ei nähty laajempaa sukulaisuutta, vaikka jo muinaiset roomalaiset olivat huomanneet tiettyä yhtäläisyyttä kreikan ja latinan välillä.

Suuren Euroopan ja Intian kieliä käsittävän kielikunnan olemassaolo selvisi kuitenkin jo niin varhain kuin 1500-luvulla, kun kontaktit Intiaan lisääntyivät. Jo 1600-luvulla mm. hollantilaiset, tanskalaiset ja ranskalaiset oppineet olivat hahmottaneet kantakielen, jota sanottiin monessa yhteydessä skyytiksi. Näiden oppineiden varsin kattavista analyyseista voidaan katsoa vertailevan kielitieteen alkaneen (mm. Saumaise, 1643, joka oletti aivan oikein, että alkuperäinen alkukieli ei ollut skyytti vaan kadonnut kieli). Englantilainen itämaantutkija William Jones julkaisi tutkimuksensa sanskritin kielestä 1786, jossa hän vain esitti systemaattisemmin jo ennen häntä tehtyjä havaintoja. Jones "havaitsi" intialaisen sanskritin sekä kreikan ja latinan kielten välillä niin suuria yhtäläisyyksiä, etteivät ne voineet johtua sattumasta vaan että näillä vanhoilla kielillä täytyi olla yhteinen alkuperä. Hän havaitsi niissä yhtäläisyyksiä myös muiden kielten, kuten persian, germaanisen gootin ja kelttiläisten kielten kanssa. Jones ei varsinaisesti keksinyt mitään uutta, hän vain julkaisi tutkimuksensa otollisempaan aikaan kuin 1600-luvun oppineet (1600-luvulla "virallinen" kanta oli se, että kaikki kielet polveutuvat Raamatussa kuvatusta alkukielessä, joka hajosi Baabelin tornin rakentamisen seurauksena).

Jonesin julkaisema tutkimus oli alku 1800-luvun "tutkimusvimmalle", jonka edustajina ovat Rasmus Rask sekä erityisesti Franz Bopp. Uuden tieteenalan avulla verrattiin tarkasti vanhojen kielten eri ominaisuuksia, ja Boppin 1852 mennessä valmiiksi saama vertaileva kielioppi teki kielikunnan tutkimuksesta oman tieteenalansa.

Nimen "indoeurooppalaiset kielet" otti käyttöön Thomas Young 1814. Tätä nimitystä kielikunnasta käytetään useimmissa kielissä, kuitenkin saksalaiset ottivat käyttöön nimen "indogermaaniset kielet". Myös nimitystä "arjalaiset kielet" on joskus käytetty koko kielikunnasta, vaikka se oikeastaan tarkoittaakin vain indoiranilaista ryhmää. Indoeurooppalaista kielikuntaa koskevaa tutkimusta voidaan vastaavasti kutsua nimillä indoeuropeistiikka tai indogermanistiikka. Sen pohjalta syntyi sittemmin myös suomalais-ugrilaisten kielten vertaileva tutkimus, fennougristiikka. Jo 1800-luvulla saatu kuva indoeurooppalaisen kielikunnan laajuudesta ja sisäisestä luokittelusta pätee edelleenkin hyvin suuressa määrin.

[muokkaa] Eräiden indoeurooppalaisten kielten luokittelu

[muokkaa] Kentum ja satem

Indoeurooppalaiset kielet jaetaan kentum- ja satem-kieliin lukusanan sata lausumisen mukaan. Kentum-kieliin kuuluvat läntiset indoeurooppalaiset kieliryhmät, kuten romaaniset, germaaniset ja kelttiläiset kielet sekä kreikka. Satem-kieliin taas itäiset kieliryhmät, kuten slaavilaiset, balttilaiset ja indoiranilaiset kielet sekä armenia ja albania. Kuitenkin heetti ja kaikkein itäisin indoeurooppalainen kieli tokaari ovat kentum-kieliä ja rikkovat itä–länsi-jaon. ^[3] Suomen lukusana sata on selvästi lainattu satem-kielestä.

Albanialaiset kielet

albania

Armenialaiset kielet

armenia

Balttilaiset kielet

itäbalttilaiset kielet
- latvia (lätti)
  - latgalli
- liettua
länsibalttilaiset kielet

Germaaniset kielet

itägermaaniset kielet
- gootti
länsigermaaniset kielet
- alasaksan kieli (Plattdüütsch)
- afrikaans
- englanti
- skotti
- friisi
- hollanti
- luxemburgin kieli
- saksa
- jiddiš
pohjoisgermaaniset kielet
- fääri
- islanti
- norja
- ruotsi
- tanska

Indoiranilaiset kielet

indoarjalaiset kielet
- bengali
- gujarati
- hindi
- pandžabi (punjabi, panjabi)
- romani
- sanskrit
- urdu
iranilaiset kielet
- paštu
- persia

Kelttiläiset kielet

Kreikkalaiset kielet (Helleeniset kielet)

kreikka

Itaaliset kielet

latina
romaaniset kielet
- eteläromaaniset kielet
  - korsika
  - sardi (Sardinia)
- italo-länsiromaaniset kielet
  - italo-dalmaatialaiset kielet
    - italia
    - sisilia
  - länsiromaaniset kielet
    - galloromaaniset kielet
    - iberialais-romaaniset kielet
      - espanja
      - galego (galicia)
      - katalaani
      - portugali
      - ladino
      - asturia
      - aragonia
- itäromaaniset kielet
  - romania
    - moldova
    - aromaani