Otsonikerros

Wikipedia

Otsonikerros on maan ilmakehän stratosfääriin kuuluva osa, joka sijaitsee 15-50 kilometrin korkeudella ja jonne suurin osa ilmakehän otsonista on kertynyt. Otsonikerros suojelee maanpintaa liialliselta Auringon ultraviolettisäteilyltä. Otsonia (O₃) syntyy Auringon säteilyn hajottaessa happimolekyylejä reaktiokykyisiksi happiatomeiksi, jotka reagoivat happimolekyylien kanssa muodostaen otsonia.

90% ilmakehän otsonista sijaitsee 20-40 kilometrin korkeudella maan pinnasta. Nimestään huolimatta tässä otsonikerroksessa otsonia on vain keskimäärin yksi molekyyli sadastatuhannesta. Nimityksen selittää se, että määrä on kymmenkertainen verrattuna ilmakehän keskiarvoon.

Koska stratosfäärin otsoni syntyy UV-säteilyn vaikutuksesta, voisi suurimpien otsonipitoisuuksien olettaa löytyvän tropiikista ja pienimpien napa-alueilta. Samalla perusteella tulisi kesän otsonimäärien olla talvea suuremmat. Tämä ei kuitenkaan vastaa havaintoja: suurin osa otsonista on keskileveysasteilla, ja otsonimaksimi havaitaan keväällä kesän sijaan. Havainnot selittää stratosfäärissä vallitseva Brewerin–Dobsonin kiertoliike, joka kuljettaa tropiikissa syntynyttä otsonia navoille ja alempaan stratosfääriin.

Otsonikerros on alkanut kehittyä maapallolle noin 2-3 miljardia vuotta sitten ja se on aikoinaan mahdollistanut elämän siirtymisen vedestä maalle. Otsonikerroksen paksuus on vaihdellut aina, mutta sen viimeaikaisen ohentuminen on huolestuttanut tutkijoita, sillä otsonikadon kiihtyminen on huomattavasti ilmastonmuutosta nopeampi ilmiö.

Otsonikerros myös lämmittää stratosfääriä ja luo inversion, joka estää Maan ilmakehän vesihöyryä karkaamasta avaruuteen. Normaalit pilvet eivät nouse stratosfääriin, mutta joskus tulivuoren purkauspilvet. Helmiäispilviä näkyy joskus stratosfäärissä.