Vety (lat. hydrogenium) on jaksollisen järjestelmän ensimmäinen alkuaine, ja sitä merkitään kirjainsymbolilla H. Vety on epämetalli, mutta jaksollisessa järjestelmässä se on sijoitettu ensimmäiseen eli alkalimetallien pääryhmään, koska sillä on alkalimetalleille tyypillinen elektronien jakautuminen energiatasoille; sillä on vain yksi elektroni eli sillä on yksi valenssielektroni. Normaalissa ilmanpaineessa huoneenlämmössä vety on väritön, hajuton ja mauton kaasu, joka esiintyy luonnossa kaksiatomisena tulenarkana yhdisteenä (H₂). Vedyn sulamispiste on −259 celsiusastetta ja kiehumispiste on −253 celsiusastetta (n. 14 ja 20 K). Vedyn moolimassa on 1,00794 g/mol.

Ehkä parhaiten tunnettu vety-yhdiste on vesi, jonka molekyylikaava on H₂O. Vedelle on ominaista se, että keveydestään huolimatta se esiintyy huoneenlämpötilassa nesteenä, joka johtuu vesimolekyylien välisistä vetysidoksista. Veden korkea kiehumispisteen ansiosta nykyisen kaltainen elämän muodostuminen on ollut mahdollista. Vetyä esiintyy maapallolla eniten nimenomaan vesimolekyyleissä ja sitä on maapallon kokonaismassasta 0,12 %. Muualla maailmankaikkeudessa vety on kaikkein yleisin alkuaine ja se toimii tähtien polttoaineena niiden fuusioreaktiossa.

[muokkaa] Historia

[muokkaa] Vedyn löytäminen

Sveitsiläistä 1500-luvulla elänyttä alkemistia Paracelsusta pidetään ensimmäisenä vedyn havaitsijana. Paracelsus kuitenkin sekoitti vedyn muihin herkästi syttyviin kaasuihin. Ennen vedyn toteamista alkuaineeksi englantilainen Robert Boyle tuotti vetyä sekoittamalla rautaviilajauhoa laimeaan suolahappoon, jonka reaktioteuotteina syntyi vetykaasua. Boyle kuvasi vetyä tulenaraksi kaasuksi, jonka vertaista hän ei ollut koskaan aiemmin havainnut.

Puhdasta vetyä valmisti ensimmäisenä englantilainen kemisti-fyysikko ja Britannian rikkaimpiin kuulunut Henry Cavendish vuonna 1766 antamalla sinkin reagoida laimean rikkihapon kanssa. Hän itse ei kuitenkaan väittänyt löytäneensä vetyä, vaan oletti sen olevan flogistonia. Hän arveli kaasun lähtevän metallista eikä haposta, ja käytti kaasusta nimeä "metallien palava ilma". Tutkimustensa aikana Cavendish havaitsi vedyn ja ilman seoksen räjähtävän. Cavendish päätti myös laskea vedyn tiheyden. Laskelmissaan hän pääsi lopputulokseen, että vety on keveämpää kuin ilma. Tutkittuaan räjähdyksessä tiivistynyttä pisaraa hän totesi sen olevan vettä. Tämän vuonna 1781 tehdyn kokeen ansiosta hän tuli todistaneeksi Aristoteleen muiden antiikin luonnonfilosofien kanssa olleen väärässä väittäessään veden olevan alkuaine. Cavendishia pidetään vedyn löytäjänä, mutta Antoine Lavoisier antoi sille nimen.^[1]

Ranskalainen kemisti Antoine Lavoisier todisti vuonna 1783, että vesi sisältää Cavendishin aiemmin löytämää "palavaa ilmaa" sekä happea. Lavoisier antoi vedylle nimen hydrogéne. Nimen lähtökohtana ovat kreikankieliset sanat ὕδωρ (hydro, vesi) ja γίγνομαι (gignomai, muodostaa, synnyttää) eli vedenmuodostaja. Nimi tulee suoraan vedyn palamisreaktiosta, josta syntyy reaktiotuotteena vettä.

[muokkaa] Kylmätutkimus

Vielä 1900-luvun alussa vedylle oltiin keksitty vain muutamia käyttökohteita. Yhtenä oli niin sanottu kalkkivalo, jota käytettiin teatterinäytelmissä parrasvaloina ja toisena oli ilmalaivojen täyttökaasuna. Matalien lämpötilojen tutkiminen oli kuitenkin päässyt hyvään vauhtiin.

Kryogeniikka eli matalien lämpötilojen tutkiminen alkoi noin vuoden 1880 tienoilla. Ranskalainen kaivosinsinööri Louis Cailletet ilmoitti vuonna 1877 havainneensa nestemäisiä happipisaroita, muutamaa päivää aiemmin sveitsiläinen fyysikko Raoul Pictet oli ilmoittanut myös onnistuneensa hapen nesteyttämisessä, mutta eri tavalla. Matalien lämpötilojen tutkimus oli 1900-luvun vaihteessa hyvin kallista ja vain harvat yliopistot kykenivät tarjoamaan tarvittavia laboratorio-olosuhteita. Hapen nesteyttämisen jälkeen heräsi kansainvälinen kilpailu siitä, kuka onnistuisi ensimmäisenä vedyn nesteyttämisessä. Kilpailu painottui lähinnä Eurooppaan, sillä suurin osa 1900-luvun vaihteen fyysikoista oli eurooppalaisia. Kilpailu oli riitojen ja prioriteettikysymysten värittämää alusta alkaen ja hätäiset tulokset olivat tavallisia arvovallasta kilpailtaessa. Ensimmäisenä tehtävässä onnistui vuonna 1898 skotlantilainen kemisti James Dewar, jonka työtä oli helpottanut hänen aiempi keksintönsä vakuumikryostaatti eli termospullo.^[2] Dewar itse käytti sitä pitääkseen hyvin kylmät nesteet kylminä. Termospullo johtaa huonosti lämpöä, koska siinä on kaksi hopeoitua lasiseinää, joiden välissä on tyhjiö. Dewar onnistui sen avulla valmistamaan nestemäistä vetyä yhteensä 20 millilitraa. Nesteyttämisen jälkeen Dewar halusi saada valmistettua kiinteätä vetyä. Siinä hän onnistui jo seuraavana vuonna.

Harold Urey havaitsi Columbian yliopiston kollegoidensa kanssa spektroskopisissa tutkimuksissaansa höyrystyneessä vedyssä poikkeavaa ainetta, jonka rakenteeksi havaittiin sama kuin vedyllä, mutta sillä oli ytimessään yksi neutroni. Tästä johtuen deuteriumiksi nimetyn aineen atomimassa oli kaksinkertainen verrattuna vetyyn. Jo seuraavana vuonna he tuottivat elektrolyysin avulla kahdesta deuteriumatomista ja yhdestä happiatomista koostuvaa raskasta vettä. Raskaalla vedellä on sovelluksi muun muassa ydinvoimaloissa.

[muokkaa] Rooli atomimallin kehittymisessä

Pääartikkeli: Vedyn spektri

Vety on 1900-luvulla kehittyneen atomimallin keskeisin alkuaine. Vety on rakenteeltaan kaikista yksinkertaisin aine; ytimessä on yksi protoni ja sitä kiertää alimmalla energiatasolla yksi elektroni. Vedyn yksinkertainen rakenne mahdollisti vedyn tuottaman spektrin ja spektrissä näkyvien spektriviivojen mahdollisimman yksinkertaisen tutkimisen.

Valon hajaantuminen spektriin on tiedetty jo keskiajalta asti. William Wollaston tutki vuonna 1802 Auringon spektriä. Hän havaitsi spektrissä muutamia pieniä tummia viivoja, mutta luuli niitä värien rajoiksi eikä kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota.^[3] Kaksitoista vuotta myöhemmin Joseph von Fraunhofer havaitsi Auringon spektriä tutkiessaan satoja viivoja. Tutkiessaan Kuun ja planeettojen heijastaman valon spektriä hän totesi niidenkin spektreissä esiintyvän samoja viivoja. Tutkiessaan tähtien spektriä hän havaitsi, että niissäkin esiintyi vastaavia viivoja mutta niiden paikka ja voimakkuus olivat toisistaan poikkeavia. Fraunhoferin havainnot osoittivat, että spektriviivat liittyivät valonlähteen ominaisuuksiin.

Spektroskopian perusperiaatteet loivat 1850-luvun lopulla Robert Bunsen ja Gustav Kirchhoff. Johann Balmer keksi vuonna 1885 yksinkertaisen kaavan, jonka avulla voitiin laskea spektriviivojen aallonpituudet. Samanlaisia kaavoja yritettiin kehitellä muillekin alkuaineille, mutta mitään yhtenäistä kaavaa, jota kaikki alkuaineet tottelisivat, ei pystytty rakentamaan.^[4] Spektriviivojen syytä ei kuitenkaan osattu vieläkään selittää tyhjentävästi.

Niels Bohr kuitenkin kykeni selittämään omalla atomimallillaan vedyn spektriviivat. Bohrin mukaan elektronit kulkivat tietyillä radoilla atomin ytimen ympärillä. Elektronien ei kuitenkaan tarvinnut pysyä tietyllä radalla vaan ne pystyivät siirtymään korkeammalle ja alemmalle energiatasolle. Elektronin absorboidessa fotonin, elektroni siirtyy ylempään energiatilaan jos sen absorboima energia on näiden kahden energiatilojen vaatimien energioiden erotus. Atomin sanotaan virittyneen. Tämän seurauksena havaitsijaa kohti tuleva säteily heikkenee sellaisilla aallonpituuksilla, jotka vastaavat perustilan ja viritystilojen energioiden erotuksia. Spektriin ilmestyy joukko tummia viivoja, absorptioviivoja.^[5] Emissioviivoja eli kirkkaita viivoja tumman pohjan päällä esiintyy kaasuilla. Tavallisesti tukittavat kaasut ovat hyvin kuumia, jolloin ne ovat virittäytyneitä. Viritystila ei kuitenkaan kestä kauan ja elektroni siirtyy alemmalle energiatasolle luovuttaen fotonin. Tämä havaitaan emissioviivana. Bohrin malli kykeni ensimmäistä kertaa selittämään vedyn spektriviivat.

[muokkaa] Esiintyminen

Taivaankappaleiden kuvia useimmiten manipuloidaan, jotta niistä saadaan tietyt yksityiskohdat näkyviin. Esimerkiksi tämän kuvan (Kissansilmäsumu) violetti on happea, vihreä vetyä ja punainen typpeä. Todellisuudessa jokainen lähettää punaista valoa eri sävyissä.

[muokkaa] Maailmankaikkeudessa

Vety on maailmankaikkeuden yleisin alkuaine ja sitä uskotaan olevan 73 % maailmankaikkeudessa esiintyvän aineen massasta. Tieteellisten kokeiden avulla on saatu selville, että maailmankaikkeuden atomeista 90 % on vetyä, 9 % heliumia ja 1 % muita aineita. Spektroskooppisilla laitteilla tehdyillä mittauksilla on saatu selville, että Auringosta ja muista tähdistä suurin osa on vetyä.^[6] Aurinko fuusioi jatkuvasti vetyä heliumiksi. Reaktio on Maassa olevan elämän kannalta elintärkeä, sillä ilman Auringon tuottamaa energiaa Maahan saapuisi niin vähän lämpöä, ettei Maassa olisi lainkaan edellytyksiä elämälle. Suurin osa tiedemiehistä on sitä mieltä, että vety oli ensimmäinen alkuaine maailmankaikkeudessa ja muut alkuaineet syntyivät myöhemmin vedyn fuusioituessa.

[muokkaa] Maapallolla

Maapallolla vety on kymmenenneksi yleisin alkuaine ja se on selvästi harvinaisempi Maassa kuin maailmankaikkeudessa. Vedyn keveyden vuoksi sen osuus Maan kokonaismassasta on vain yhden prosentin luokkaa. Vapaana alkuaineena vety on maapallolla harvinainen, ja se esiintyy lähes aina sitoutuneena kemiallisiksi yhdisteiksi. Tulivuorenpurkauksissa ja öljynporauksen yhteydessä saattaa kuitenkin vapautua pieniä määriä vetykaasua.

Suurin osa maapallolla esiintyvästä vedystä on sitoutuneena veteen, joka on vedyn ja hapen yhdiste. Muita luonnossakin esiintyviä epäorgaanisia vety-yhdisteitä ovat muun muassa maaperässä esiintyvät ammoniumsuolat.

Mineraaleissa ja organismeissa esiintyy hyvin yleisesti vetysidoksia eli sidoksia, joissa toisena muodostajana on vetyatomi.

Vetyä esiintyy myös lähes jokaisessa orgaanisessa yhdisteessä. Sellaisia ovat esimerkiksi kaikki tärkeimmät ravintoaineet kuten proteiinit, rasvat ja hiilihydraatit^[6] Vety-yhdisteitä esiintyy ihmiskehossa joka puolella, myös esimerkiksi keratiinissa, jota hiukset ja kynnet pääasiassa ovat sekä kaikissa entsyymeissä. Vetyä esiintyy myös DNA-molekyylissä. Alkoholeja, joissa on myös vetyä, käytetään monissa eri käyttötarkoituksessa: desinfiointiaineena, polttoaineena sekä päihteenä. Päihteenä ainoastaan etanoli on sopivaa, metanoli tappaa jo muutaman millilitran annoksena.

Vetyä on sitoutuneena myös fossiilisissa polttoaineissa^[7], joista maaöljy ja maakaasu ovat pääosin hiilivetyjä. Myös kivihiilen huokosissa on yleensä metaania (kaivoskaasua), joka on yksinkertaisin hiilivety.

Merivedestä on tulossa polttoainelähde tulevaisuudessa kun hallittu fuusiorektio saadaan maanpäällä aikaiseksi. Merivedestä saadaan vetyä fuusioreaktion polttoaineeksi.^[8]

Vedyllä on keskeinen rooli kemosynteesissä. Rikki- ja typpibakteerit tuottavat energiaa hapettamalla epäorgaanisia yhdisteitä. Tuotetun energian avulla bakteerit hajottavat vesimolekyylejä saadakseen vetyä, ja liittämällä vetyä ja hiilidioksidia ne tuottavat glukoosia.^[9]

[muokkaa] Ominaisuudet

[muokkaa] Fysikaaliset ominaisuudet

Puhdas vety on normaalioloissa olomuodoltaan kaasua. Vetykaasu (H₂) on huomattavasti ilmaa keveämpää, 0 °C lämpötilassa ja normaalissa ilmanpaineessa vedyn tiheys on noin 0,09 g/dm³ kun ilman tiheys vastaavissa olosuhteissa on 1 g/dm³.

Vedyn sulamis- ja kiehumispiste ovat alkuaineista toisiksi alhaisimmat, ainoastaan heliumilla on vetyä alhaisemmat sulamis- ja kiehumislämpötilat. Vedyn sulamispiste 1,013 baarin paineessa on −259,4°C ja kiehumispiste −252,9°C. Nestemäinen vety, jota tuotti ensimmäisen kerran brittiläinen kemisti James Dewar vuonna 1898, on väriltään väritöntä, mutta suurissa määrissä väritykseltään vaalean sinistä. Kiinteä vety on väritöntä.^[10]

[muokkaa] Isotoopit

Vetyä esiintyy luonnossa kolmena isotooppina. Vedyn isotoopit ovat ¹H, ²H ja ³H. Laboratorioissa on kuitenkin pystytty syntetisoimaan myös muita vedyn isotooppeja: ⁴H, ⁵H, ⁶H ja ⁷H. Nämä ovat hyvin epävakaita, eikä niitä esiinny luonnossa.^[11]^[12]

¹H eli protium (kreik. πρῶτον, proton, ensimmäinen) eli tavallinen vety on kaikista yleisin vedyn isotooppi, sitä esiintyy 99,98 % kaikista vetyatomeista. Isotoopissa on vain yksi protoni, josta nimi protium tulee.
²H, deuterium, toinen, on toisiksi yleinen vedyn isotooppi, ja sitä on noin 0,2 % Maassa olevasta vedystä. Deuterium ei ole radioaktiivinen eikä se aiheuta merkittävää myrkytysvaaraa. Vesimolekyyliä, jossa tavallisen vedyn sijasta on deuteriumia kutsutaan raskaaksi vedeksi. Raskasta vettä käytetään esimerkiksi ydinvoimaloissa hidastimena. Deuteriumia tullaan käyttämään tulevaisuudessa myös fuusioreaktoreissa polttoaineena. Deuteriumia merkitään usein kirjaimella D.
³H, tritium, kolmas, on vedyn hyvin harvinainen isotooppi. Kaikesta vedystä sitä on 1/10 000. Tritium on radioaktiivinen ja se hajoaa beetahajoamisen kautta helium-3:ksi. Tritiumin puoliintumisaika on noin 12,32 vuotta. Pieniä määriä tritiumia esiintyy yläilmakehässä kosmisen säteilyn takia. Myös ydinkokeiden jälkeen on löydetty koepaikalta pieniä määriä tritiumia. Tritiumia merkitään usein merkillä T

[muokkaa] Kemialliset ominaisuudet

[muokkaa] Sijainti jaksollisessa järjestelmässä

Vakiintunut käytäntö on sijoittaa vety jaksollisessä järjestelmässä ensimmäiseen eli alkalimetallien sarakkeeseen. Vety kuitenkin poikkeaa monilta osin muista ryhmään kuuluvista alkuaineista, se ei esimerkiksi reagoi veden kanssa kuten litium, natrium tai kalium. Muista ryhmän alkuaineista poiketen vetyä pidetään yleensä epämetallina. Kemialliselta kannalta sillä kuitenkin on myös metallimaisia ominaisuuksia kuten positiivinen hapetusluku. Joskus vety on sijoitettu halogeeneihin eli 17. ryhmään. Perusteena tälle on se, että vedyn rakenne on lähellä halogeenien rakennetta eli yhden elektronin päässä oktetista (vrt. heliumin rakenne).^[13]^[14] Vety esiintyy luonnossa myös kaksiatomisena yhdisteenä halogeenien tapaan.

Vedyn tavallisin hapetusluku on +I, mutta muutamat metallit voivat yhtyä vedyn kanssa hydrideiksi, joissa sen hapetusluku on poikkeuksellisesti −I. Vedyn ionisoitumisenergia on noin 1 310 kJ/mol, siis paljon suurempi kuin varsinaisilla alkalimetalleilla, joilla se on noin 400–500 kJ/mol. Tässä suhteessa vety muistuttaa enemmänkin halogeeneja. Myös vedyn elektronegatiivisuus on paljon suurempi kuin varsinaisten alkalimetallien.

Vetyä yhdistää alkalimetalleihin kuitenkin sen alhainen elektroniaffiniteetti, toisin sanoen energia, joka vapautuu tai sitoutuu, kun atomiin (alkuaine kaasumainen) lisätään yksi elektroni. Vedyn elektroniaffiniteetti on 73 kJ/mol eli vetyyn sitoutuu energiaa 73 kJ/mol. Muilla alkalimetalleilla vastaava arvo on 46–60 kJ/mol ja halogeeneilla se on −270–349 kJ/mol. Yhdistävänä tekijänä on myös se, että vedyn uloin atomiorbitaali on alkalimetallien tapaan s-orbitaali, mutta halogeeneilla uloin orbitaali on p-orbitaali.

Tärkeitä epäorgaanisia vety-yhdisteitä ovat esimerkiksi vesi, kaikki epäorgaaniset hapot, ammoniakki, natriumhydroksidi.^[6]

Nestemäistä vettä. Punaiset tikut kuvaavat happea ja valkoiset vetyä. Vety muodostaa hapen kanssa vetysidoksia (sidosten pituudet sinisellä). Veden poikkeuksellisen korkea sulamis- ja kiehumispisteet johtuvat vetysidoksista

[muokkaa] Hapettumis-pelkistymisreaktio ja palaminen

Normaalissa huoneenlämpötilassa vetykaasu ei juurikaan reagoi minkään aineen kanssa. Kuumennettaessa se kuitenkin reagoi hyvin voimakkaasti ilmassa olevan happikaasun kanssa. Orgnaanisten yhdisteiden palaessa syntyy aina vettä, mikäli yhdisteessä on vetyatomeja. Hiilipitoisten yhdisteiden palaessa syntyy myös hiilidioksidia, kun palaminen on täydellistä. Esimerkiksi:

CH₃CH₂OH + 3 O₂ → 2 CO₂+ 3 H₂O

Jos orgaaninen yhdiste hapetetaan reagenssilla kuten kaliumpermanganaatilla tai kaliumdikromaatilla, yhdisteeseen liittyy happea tai yhdisteestä irtaantuu vetyä. Päinvastaisessa tilanteessa aine pelkistyy ja siitä irtaantuu happea tai liittyy vetyä.

[muokkaa] Sidokset

Vety muodostaa itsensä ja muiden alkuaineiden kanssa kovalenttisen sidoksen, koska vedyn elektronegatiivisuus on niin korkea, 2,1. Vedyn muodostama sidos on niin sanottu σ-sidos eli yksinkertainen sidos. Sidos on pyörähdyssymmetrinen eli vety pystyy pyörimään sidoksen suhteen ilman, että sidos katkeaa. Hybridisaatiomallissa vety poikkeus siinä mielessä, että vedyn atomiorbitaali ei hybridisoidu muun orbitaalin kanssa.

Vety on olennaisessa osassa myös vetysidoksen synnyssä molekyylien välille. Vetysidos on vahvin heikko sidos, joka syntyy poolisessa molekyylissä olevien vedyn ja hapen, typen tai fluorin (N, O, F) välille (Huom. molekyylin vety muodostaa vetysidoksen toisen molekyylin N, O, F-atomin kanssa). Yhdisteillä, joilla esiintyy vetysidoksia, on poikkeuksellisen korkea sulamis- ja kiehumispiste. Tämä johtuu vetysidosten voimakkuudesta. Erityisen suuri sulamis- sekä kiehumispiste on vedellä, sillä vesimolekyyli muodostaa neljä vetysidosta. Divetysulfidin on muodoltaan ja molekyylikaavaltaan hyvin samanlainen kuin vesimolekyyli. Divetysulfidin kiehumispiste on silti lähes 160 °C astetta alhaisempi kuin veden. Eroina ovat kuitenkin divetysulfidin alhaisempi poolisuus sekä se, että divetysulfidi ei muodosta vetysidoksia. Elämän kannalta veden korkea sulamis- ja kiehumispiste ovat elintärkeitä.

[muokkaa] Hapot ja emäkset

Happo ja emäs on määritelty siten, että happo on aine, joka luovuttaa positiivisen vetyionin (H^⁺) eli protonin emäkselle. Emäs taas on aine, joka vastaan ottaa vetyionin hapolta. Happamat vesiliuokset syntyvät kun happo luovuttaa yhden protonin vedelle, jolloin liuokseen syntyy oksoniumioneja (H₃O^⁺). Oksoniumionit aiheuttavat liuoksen happamuuden. Emäksiset vesiliuokset syntyvät kun emäs reagoi veden kanssa muodostaen hydroksidi-ioneja (OH^⁻). Happamuus ja emäksisyys riippuu liuoksessa olevien oksonium- ja hydroksidi-ionien lukumäärästä.

[muokkaa] Valmistus

Suurin osa teollisesti käytetystä vedystä valmistetaan maakaasusta höyryreformoinnissa.

Maakaasu, joka on lähes yksinomaan metaania, sekoitetaan vesihöyryn kanssa ja johdetaan nikkelikatalysaattorin yli. Reaktio vaati korkeaa painetta ja kuumuutta. Tuotteina reaktiossa syntyy hiilimonoksidia ja vetyä.

Epäjalon metallin ja suolahapon reagoidessa keskenään syntyy klorideja ja vetyä.

Vetyä voidaan valmistaa myös vedestä elektrolyysillä.

Vedestä vetyä voidaan valmistaa myös pelkistämällä vesihöyryä hehkuvalla hiilellä.

Vetyä on laboratoriossa valmistettu myös fotolyysin avulla hajottamalla vettä galliumnitridin ja auringonvalon avulla.

[muokkaa] Käyttö

Tällä hetkellä vetyä käyttää eniten kemianteollisuus, jossa vetyä käytetään kidevedettömän ammoniakin tekemiseen osana lannoitteiden valmistusprosessia. Toinen huomattava käyttäjä on öljynjalostus, jossa vetyä voidaan käyttää vety-hiilisuhteen kasvattamiseen hiilivedyissä puhtaamman palamisen saavuttamiseksi polttoaineessa. Muita käyttökohteita ovat muun muassa oksidien poisto rautamalmeista, rikin poisto öljystä ja metanolin valmistus hiilimonoksidista. Yhteensä vetyä kuluu noin 50 miljoonaa tonnia vuodessa. Vuotuinen kasvu kulutuksessa on nykyisin noin 4–10 %.^[15]

Vetyä on käytetty muun muassa ilmapallojen täytteenä. Sitä käytettiin aikaisemmin heliumin rinnalla ilmalaivojen täyttökaasuna. Vedyn vaarallisuus tuli esille muun muassa ilmalaiva Hindenburgin tuhossa – tuolloin Yhdysvalloilla oli heliumin teollisen valmistuksen monopoli eikä se myynyt heliumia esim. Saksalle. Nykyään tosin vaikuttaa siltä, että onnettomuuden todellinen syy olikin ilmalaivan ulkokuoren erittäin tulenarka kyllästeaine.

Nestevety on nestemäistä ajoainetta käyttävien kantorakettien tehokkaimpia polttoaineita. Hapettimena on yleensä nestehappi. Tällaisia ajoaineita kutsutaan kryogeenisiksi, koska niitä voidaan varastoida vain kylmänä ja siten vain rajallisen ajan ennen laukaisua.

Vetyä käytetään ammoniakin teollisessa valmistuksessa. Valmistus tapahtuu Haber-Boschin menetelmällä, jossa vety ja typpi yhdistyvät ammoniakiksi.

[muokkaa] Lähteet

↑ History of Hydrogen Viitattu 29. kesäkuuta 2007. (englanniksi)
↑ Helge Kragh: Kvanttisukupolvet. Terra Cognita, 2002. ISBN 952-5202-53-4.
↑ Rami Rekola: Spektroskopia 2002. Ursa. Viitattu 29. kesäkuuta 2007.
↑ Hannu Karttunen: Spektroskopia Ursa. Viitattu 29. kesäkuuta 2007.
↑ Hannu Karttunen: Spektriviivat Ursa. Viitattu 29. kesäkuuta 2007.
↑ ^6,0 ^6,1 ^6,2 Hydrogen (Kohdassa "II Occurrence") MSN. Viitattu 28. kesäkuuta 2007. (englanniksi)
↑ Häussinger, P.; Lohmüller, R.; Watson, A: Hydrogen, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2000
↑ http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_2000/13.lokakuu/fuus4100.htm
↑ http://edu.ouka.fi/~eppu/solu/sitominen.html
↑ Hydrogen (Kohdassa "III Physical Properties") MSN. Viitattu 30. kesäkuuta 2007. (englanniksi)
↑ http://physicsweb.org/articles/news/7/3/3
↑ American Institute of Physics
↑ A Central Position for Hydrogen in the Periodic Table 24. heinäkuuta 2004. IUPAC. Viitattu 28. kesäkuuta 2007. (englanniksi)
↑ VETY (Hydrogen) Helsingin normaalilyseo. Viitattu 28. kesäkuuta 2007.
↑ Häussinger, P.; Lohmüller, R.; Watson, A: Hydrogen, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2000

[muokkaa] Katso myös

[muokkaa] Aiheesta muualla

Elintarvikelisäaineisiin kuuluvat pakkauskaasut

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Vety

Luokat: Alkuaineet | Polttoaineet | Vety | Pakkauskaasut

Vety

Wikipedia

Sisällysluettelo